Tarina on
pitkä, mutta tosi. Istutko mukavasti? Odota, pyörin ensin hetken ympyrää kuin
pieni sipuli, jotta saan kaikki tarvitsemani asiat koottua kasaan. Ensin alku,
muutama lause, pilkku ja piste. Aivan. Sitten tarvitsen yhden sellaisen. Mihin
sen laitoinkaan? Niin ja sitten vielä kannullinen ammattitaitoa, kupillinen
intoa, purkillinen naurua, pikkuruisen pieni kenkä ja kirsikka. Niin, ja yksi
iso kerä punaista lankaa, jolla yhdistän tämän kaiken liittymään jotenkin
toisiinsa. Eiköhän tästä hyvä tule!
Kun aloitin
tarinani kirjoittamisen, äitini kertoi minun olleen jo hyvin nuorena
kiinnostunut jaloista ja kengistä. Taisin olla 10-vuotias ja kävin ala-astetta.
Koulussamme oli poika, joka istui pyörätuolissa, eikä kyennyt puhumalla
kommunikoimaan. Hän kuitenkin pystyi osoittamaan tarvitsemiaan asioita
kuvakorteilla, joten pääsin hänen kanssaan hieman keskustelemaan. Olin
muutamina iltapäivinä tämän kyseisen pojan seurana, kun koulun jälkeen hänellä
oli erityisopetusta. Äitini kertoi minulle, kuinka olin kysellyt asioista ja
ihmetellyt hänen jalkojaan sekä erityisjalkineitaan. Erityisesti kenkien
ulkonäkö oli kiinnittänyt huomioni. Äitini selitti minulle, miksi tämä poika
tarvitsi paksuja, varrellisia ja tukevia kenkiä. Tähän olin vastannut;
”Minä haluan tehdä kaikille jaloille
sopivia ja kauniita kenkiä! Todella kauniita!”
Ja siitä tämä
tarina sai alkunsa.
Sanojeni
pohjalta äitini aloitti asioiden selvittämisen ja tiedon haun. Hänen tiensä
kulki Turun AKK:n Jalkojenhoidon ammattitutkinnon suorittamiseen ja minä
tietysti koko ajan tarkkailemassa mukana. Kotona opiskelimme jalkatietoutta
yhdessä. Reippaana tyttönä imin kaiken tiedon mitä äidistäni irti sain ja
pääsinpä silloin tällöin hänen mukaansa tutustumaan koululle. Perheemme yrityksen äiti perusti vuonna
2006. Olin hyvin innoissani uudesta yrityksestä sekä jalkojenhoitoon
tähtäävästä koulutuksesta. Olin valmis aloittamaan kurssit heti, kun saisin yläasteen
suoritettua. Valitettavasti minulle ilmoitettiin, että olin liian nuori ja
minulla pitäisi olla ylioppilaan lakki päässä tai ammattitutkinto taskussa
aloittaakseni.
Olen aina
tuntenut olevani enemmän toiminnallinen kuin teoreettinen tapaus, siispä lähdin
opiskelemaan Salon Seudun
Ammattiopistoon lähihoitajaksi. Koulutus kesti kolme vuotta ja erikoistuin
kehitysvamma-puolelle. Opiskelujeni aikana tein töitä henkilökohtaisena
avustajana. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2010, jonka jälkeen aloitin heti
seuraavana syksynä Turun AKK:ssa
jalkojenhoidon ammattitutkinnon suorittamisen. Lähihoitajan töitä tein
opiskelujeni aikana eri puolilla Saloa, kehitysvammaisten asuntoloissa.
Turussa
tutustuin kunnolla ensimmäisen kerran ammattiin nimeltä ”Jalkaterapeutti”. Vaikka jalkojenhoidon ammattitutkinto antoi
minulle paljon tietoa ja hyvän pohjan jalkahoitojen tekemiseen, kohtasin
monesti koulutuksessa jalkaterapian merkityksen. Muistan, miten usein meitä
kehotettiin lähettämään asiakas jalkaterapeutille, jos asiakkaallamme oli
diabetes tai reuma tai verisuonisairaus tai haava tai tulehdus tai jos
tarvittiin pohjallisia tai jotain muita hilavitkuttimia…
”Eihän
tällainen peli vetele!” sanoin itselleni ja hakeuduin opiskelemaan siis jalkaterapeutiksi eli podiatriksi.
Suomessa on mahdollista opiskella alalle vain kahdessa kaupungissa; Helsingissä
tai Savonlinnassa. Koska Helsinki on kotikaupunkiani Saloa paljon lähempänä,
lähdin opiskelemaan pääkaupunkiseudulle, asuen edelleen turvallisesti kotona.
Matkat taittuivat bussilla ja niinä päivinä, kun ei ollut luentoja,
työskentelin perheemme yrityksessä tehden jalkahoitoja äitini opastuksessa.
Jalkaterapeutin koulutus kestää 3,5 vuotta. Valmistuin Metropolian Ammattikorkeakoulusta jalkaterapeutiksi
joulukuussa 2014 ja melkein heti valmistuttuani tapahtui pikku
perheyrityksessämme sukupolvenvaihdos. Minusta
tuli yrittäjä 1.1.2015 ja olin valmis tarttumaan työhön!
Mutta ennen
kuin pääsin kunnolla yrittäjyyden makuun, sain hälytyksen toisaalle. Minulle
soitettiin Turun Yliopistollisesta Keskussairaalasta,
TYKS:stä, missä olin kahteen otteeseen ollut aikaisemmin opiskelijana.
TYKS:in toinen jalkaterapeuteista oli jäämässä henkilökohtaisista syistä pois
työstään ja hänen tilalleen tarvittiin uusi tekijä mitä pikimmin. Saimme
sovittua tulevien esimiesteni kanssa siten, että työskentelin osan viikkoa
omassa yrityksessäni Salon
Jalkahuollossa ja osan viikkoa TYKS:n
endokrinologian poliklinikalla, diabetes jalkahaava-vastaanotolla.
Työskentely
TYKS:ssä oli haastavaa, mutta mielenkiintoisen monipuolista. Diabeettisia haavoja,
amputaatioiden ja vaarallisten infektioiden hoitoa, jalkaterän rakenteiden ja
kuormituspisteiden arvioimista, silikoniortoosien, kynnenoikaisujousien ja
haavakevennysten valmistusta, kivun hoitoa ja paljon paljon muuta. Sain
tutustua moniin ihaniin ihmisiin, upeisiin asiakkaisiin, jalkaterapeutteihin,
sairaanhoitajiin, osastosihteereihin, apuvälineteknikoihin,
lääkintävahtimestareihin, lääkäreihin ja kirurgeihin. Olin osa diabetes jalkatyöryhmää, missä
käsiteltiin haastavimpia potilastapauksia moniammatillisessa työryhmässä.
Olen päässyt
tutustumaan myös oman ammattikuntani edustajiin paremmin, ollessani vähän aikaa
Suomen Jalkojenhoitaja- ja
Jalkaterapeuttiliitto ry:n hallituksen jäsen, edunvalvontavastaavana.
Vaikka hallitusurani jäi työn ja kouluttautumisen myötä lyhyeksi, toimin
edelleen SJJL Ry:n Varsinais-Suomen
paikallisosaston vetäjänä.
TYKS:ssä
työskentelyn aikana opiskelin Savonian
Ammattikorkeakoulussa haavahoidon asiantuntijaksi.
Asiantuntijakoulutuksessa perehdyin syvällisemmin haavojen syntymekanismeihin,
haavatyyppeihin, erilaisiin hoitomenetelmiin sekä tutustuin kansainvälisiin
luennoitsijoihin ja erilaisten hoitotuotteiden- ja laitteiden toimintaan ja
käyttöön.
Vaan mitä
enemmän työskentelin TYKS:ssä ja mitä enemmän opin diabeettisista haavoista ja
amputaatioista, sitä enemmän opin ymmärtämään, miten tärkeää ennaltaehkäisevä
työ on ja päätin neljän työvuoden jälkeen palata rakkaaseen kotipesääni Salon Jalkahuoltoon (Toki, ei sovi
unohtaa, että minulla on vastaanotto myös Lääkärikeskus
Mehiläisessä 😉). Tehtävänäni on auttaa ihmisiä liikkumaan omilla
jaloillaan mahdollisimman pitkään ilman apuvälineitä, auttamaan jalkaongelmien
hoidossa ja ennaltaehkäistä amputaatioita.
”Todellista onnea ei saavuteta mielihyvän
tavoittelulla, vaan olemalla uskollinen arvokkaalle päämäärälle.”
— Helen
Keller
Miten paljon
voikaan syntyä pienen lapsen toiveesta saada ihmisille kauniita kenkiä!
Suutarin kun tähän vielä löytäisin ja jonkun innokkaan ja yritteliään
muotigurun. Mutta aika näyttää. Nyt suunnittelen kovasti uusia tuulia ja
teemoja, kursseja, koulutuksia ja ryhmiä. On niin monta erilaista tapaa
huolehtia jalkojensa, kehonsa ja mielensä kunnosta, että en meinaa
innostukseltani pystyä kirjoittamaan!
Toivon, että
saan osan innostuksestani siirrettyä sinulle joko vastaanotollani,
koulutuksissani, kursseillani tai täällä blogissani!
Tervetuloa
siis peremmälle, jätä takki ja kengät naulakkoon ja ota olo kotoisaksi ja
mukavaksi 😊
Tervetuloa seuraanaan PodoFi-blogia!
Aurinkoisin
terveisin
Hanna Kaisa
Kommentit
Lähetä kommentti